Äitini kasvatti meidät yksin ja kävi samalla kolmivuoro työtä, joten hänellä oli varmasti haastavaa.
Olin noin 10- vuotias, kun äitini tapasi uuden miehen. Otin hänet avosylin vastaan meille, koska olin onnellinen siitä, että tuli mies perheeseen ja toivoin, että en joutuisi olemaan niin paljon yksin, kun hän asuisi meillä.
Isäpuoleni ei hirveästi tykännyt murrosikäisestä tytöstä, eikä tultu hirveän hyvin toimeen.
Toivoin samalla saavani vielä joskus, pikkusiskon tai pikkuveljen.
Ilokseni äiti tuli raskaaksi, kun olin 11-vuotias. Oi sitä riemua ja odotusta :)
Kudoin kaiken maailman sukkia ja kaulureita, sun muuta vauvalle.
Sitten pikkuveljeni syntyi. Olin tosi paljon hänen kanssaan ja autoin viemällä vaunulenkille jnp.
Olin todella ylpeä hänestä.
Pian syntyi toinen veljeni ja vielä kolmaskin, parin vuoden kuluttua!
Nyt minulla oli sitten, kolme pikkuveljeä, kiitos vain :)
Heillä oli "hieman" erilainen kasvatus, kuin minulla on ollut.
Rajoja ei juurikaan ollut ja totesin jo nuorena tyttönä, että heidän kanssaan tulee ongelmia :(
Lapset tarvitsevat rajoja, sillä tavalla heille syntyy vastuun- ja turvallisuudentunteet.
Arvasin, että aikuisena saan murehtia heitä!
Tällä hetkellä vanhin veljeni on 16-vuotias.
Hän on minulle todella tärkeä, mutta ei hän sitä oikein ymmärrä. Tuntuu, että hänellä ei ole minkäänlaista kunnioitusta vanhempia kohtaan.(vanhemmilla, tarkoitan kaikkia aikuisia)
Olen sanonut hänelle, että aina saa soittaa, jos on hätä. No, hän tulkitsee tämän niin, että voi soittaa keskellä yötä ja pyytää rahaa lainaksi :/
Olen huolissani hänestä, enkä oikein tiedä, miten saisin häneen sellaisen yhteyden, että voisimme puhua. Vai onko siitä edes mitään hyötyä enää? Onko peli jo menetetty?
En tietenkään halua, että hänellä menee elämässä huonosti!
Haluaisin jotenkin olla avuksi,mutta en tiedä miten?!
Tässä tämän päivän miettimisen aihetta!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti